Odotan uutta vuotta. Toivon, että se on minun vuoteni.

Heidi Sohlberg Joka kahdeksas suomalaisnainen sairastuu rintasyöpään. Olenkin katsonut viime kuukausien aikana ystäväpiiriäni ja pohtinut kenelle kaikille se tulee, onko sen tultava vielä jollekin muullekin?

Nämä tilastot ja todennäköisyydet olen kyllä tiennyt, mutta ei sitä vain tajua. Ihmismieli ajattelee viimeiseen asti ettei se minua kosketa. Oma äitini kuoli nuorena, päivää vaille 38-vuotiaana. Minä olin silloin 10 vuotias. Olen aina pitänyt sitä jotenkin poikkeuksena ja itseäni muutenkin liian nuorena sairastamaan jotain syövän kaltaista.

Kun sitten vastoin kaikkia odotuksia diagnoosi tuli ja syöpä osui kohdalleni, niin kyllähän se kuolemanpelko iski minuunkin. Ensimmäiset tunnit menivät aivan sumussa.

Sitten se taistelutahto nousi.

Olen persoonana sosiaalinen ja positiivinen, teen työtä julkisuudessa, enkä ole eristäytyneenä minnekään metsän keskelle noin muutenkaan, joten asenteeni sairautta kohtaan ei ole mitenkään siitä poikkeava saatikka päälle liimattu. Tämä avoimuus on minun tapani hoitaa ja käsitellä sairauttani. Vaikka onhan minullakin välillä jopa viikkoja jolloin olo on kuin traktorin alle jäänyt. Niinä hetkinä pyrin nousemaan sängystä. Kivut ikään kuin väistyvät kun olen läsnä ja ihan vaikka vain pyörin pihalla lasten kanssa.

On ollut hurja huomata, miten monia syöpä koskettaa. Olen saanut valtavan määrän viestejä minulle täysin vierailta ihmisiltä; tsemppiä ja kertomuksia omista kokemuksista. Osa tarinoista on päättynyt surullisestikin. Yritän ammentaa niistä kuitenkin voimaa, välittää sitä eteenpäin.

Haluaisin, että ihmiset löytäisivät itsestään sellaisen kipinän hoitaa omaa henkistä puoltaankin. Sillä on mielestäni suuri merkitys. Vaikka lääkehoitohan sen syövän parantaa, niin pääkoppa pysyy ihan eri tavalla kasassa pienellä positiivisuudella.

Lumi Roosa nauha –sormus antaa minulle voimaa.

Sormus ei ole syövän symboli, eikä voiton merkki, vaan se kulkee nyt arjessani vihkisormuksen ja muiden korujen lailla. Ihan kuten sairauskin kulkee arjessani ja tarinassani mukana. En tiedä onko se turmaliinin pinkki väri vai mikä, mutta aina kun istuskelen jossain, pyöritän sormeani kiven pinnalla, ehkä saan siitä energiaa?

Niin ja syöpähän ei kuukautta katso. Tuen, kampanjan ja tutkimuksen on jatkuttava vuoden ympäri, 365 päivää.

Lokakuu on vain yksi kuukausi vuodessa, vaikkakin erinomainen sellainen.

Heidi Sohlberg